Lähtökohtana valaistukselle tulee olla pimeä tila. Valaistus ei ole siten objektiivista vaan kahdessa mielessä subjektiivista.
Ensinnäkin valaistusta suunnitteleva henkilö subjektiivisesti tekee päätöksen valaistuskokonaisuudesta ja sen esteettisistä ja teknistä tavoitteista, toki yhteistyössä muiden suunnittelijoiden kanssa. Toisin sanoen kysymys ei ole objektien antamasta kimmokkeesta tuoda niitä esiin vaan tilan, joka voi olla mittakaavaltaan pieni tai suuri, valottamisesta tasapainoiseksi psykologisesti, fysiologisesti ja arkkitehtonisesti toimivaksi kokonaisuudeksi.
Toiseksi varsinaisena valaistusobjektina ei toimikaan valaistava kohde, vaan ihminen, joka havainnoi ympäröivää tilaa subjektiivisesti. Valaistuksen tehtävää on siten auttaa havainnoijaa muodostamaan oikea käsitys tilasta, sen arkkitehtuurista ja ennen kaikkea tunnelmasta.
Valaistuskokonaisuuden laatiminen vaatii instrumentin hallintaa. Valo elektromagneettisena, näkymättömänä ja aineettomana säteilynä ei ole yksinkertainen instrumentti. Valoa on vaikea kuvitella kuin tiettyyn rajaan saakka. Sen jälkeen vaaditaan shakkispesialistin logiikkaa, jotta voi ymmärtää eri kerrannaisvaikutuksia, joita jo pelkästään yksi valonsäde aiheuttaa heijastumien ja varjojen muodossa.
Valo ei oikeastaan ole looginen instrumentti, jota voitaisiin jäsennellä tai sommitella systemaattisesti. Valon käytön hallinta edellyttääkin logiikasta luopumista ja kykyä käsitellä visuaalista kokonaisuutta tunnepohjalta. Näin voitaneen päätellä, että nykyaikaisen valaistusarkkitehtuurin tavoitteena on oikeanlaisen tunnelman tuottaminen.
Lue lisää
